Tunnetun ja "arvostetun" Valitut Palat -nimisen julkaisun tekemän tutkimuksen mukaan suomalaiset eivät luota ympäristöaktivisteihin. Hesarin kyseisestä "tutkimuksesta" tekemän jutun mukaan "muualla" Euroopassa heitä pidetään pankkejakin luotettavimpina, ja vähemmän luotetaan vain mainontaan. Tutkimuksessa oli mukana 14 instituutiota, kertoo Hesari.
Onko syy sitten Hesarin, joka ei osaa lukea tai tulkita "tutkimuksia" vai primaarilähteen, joka ei osaa tehdä tutkimuksia, en tiedä. Tutkimuksen tuloksia on vaikea tulkita ihmisen, joka on Hesarin varassa, mutta yritetään. Ensin pitää kuitenkin ratkaista muutama kysymys.
Mikä on aktivisti? Tutkimuksessa ympäristöaktivisteja pidettiin instituutioina, ja onkin totta, että esimerkiksi sellaiset asiantuntevat painostusryhmät kuin Suomen luonnonsuojeluliitto, Maailman luonnonsäätiö, Maan ystävät, Bellona tai Greenpeace ovatkin instituutioita. Aktivismia tapahtuu kuitenkin paljolti myös instituutioiden ulkopuolella, ja osa siitä on tapahtumaluonteista, aikaan ja etenkin paikkaan sidottua yhden asian liikehdintää. Osa aktivismista on ammatillisesti varsin pitkälle kiteytynyttä, kun taas toinen puolisko siitä on oto-toimintaa, jota jaksetaan pyhä henki käyttövoimana oma aikansa. Aktivismia on siis hyvin monenasteista. Pienimuotoinen, oto-aktivismi voi saada oman asiansa edusmiehiksi ja -naisiksi ammattiaktivismia.
Hesarin juttu ei kerro, mitä luottamuksella tarkoitetaan. Viittaako luottamus toiminnan päämääriin: luotetaanko siihen, että aktivistit todellakin onnistuneesti pääsevät tavoitteeseensa? Vai tarkoittaako luottamus sitä, että aktivistien päämäärien oletetaan olevan vilpittömiä, kuten esimerkiksi viheralueen puolustaminen eikä ensisijaisesti vaikka oman poliittisen uran edistäminen?
Siitä juttu ei myöskään kerro mitään, kenen pitäisi luottaa, ja kehen? Ihanteellisesti toimivassa kansalaisaktivismissa ketju passiivisesta asianosaisesta oto-aktivistin kautta ammattiaktivistiin on aukoton ja luottamuksellinen. Ja sitä se saattaa ainakin olla, sellaisessa korporaatiossa muuttuneeksi "aktivismiksi", jossa esimerkiksi luontodemari saisi suoraan ensi käden valmistelutietoa vaikkapa puolueensa edustajalta kaupunkisuunnittelulautakunnassa. Näin institutionalisoitunut aktivismi vaan yleensä tapaa olla yhtä riippumatonta, räyhäkkää ja eloisaa kuin ... köh... Leninin muumio.
Vielä monimutkaisemmaksi jutun tekee se, että tutkimus ei näyttäisi ottavan mitään kantaa siihen, että samalla ihmisellä voi olla useita rooleja, jopa samanaikaisesti. Me kaikki olemme asukkaita, kuntalaisia, kansalaisia ja sellaisina riippuvaisia asiantuntijainstituutioista ja edustuksellisesta demokratiasta. Joskus yksi henkilö toimii yhden asian puolesta hyvin monella tasolla: esimerkiksi asukasliikkeessä, luonnonsuojelujärjestössä ja poliittisessa puolueessa. Toisinaan hän saattaa tulla jossakin näistä rooleista osittain tehneeksi tyhjäksi jossakin muussa toimijanroolissa tekemäänsä. Joskus tämä tapahtuu vahingossa, toisinaan ei.
Tästä "tutkimuksesta" ei oikein voi ottaa onkeensa ja olla paremmin luottamuksen arvoinen kun ei se anna siihen mitään eväitä.
