Sama autio taivas vain
yli kalliomaisemain.
Et puuta, et pensasta nää.
Kuloruohoa kellertävää.
Ei elämän merkkiä näy.
Yksi ainoa pilvi käy
yli taivaan purjehtien
kuin laiva valkoinen.
Sen varjo verkalleen
käy kunnaasta kunnaaseen.
Niin pilvi häipyy pois
kuin täältä sen kiire ois.
Ja sitten, ei mitään taas
sun kolkkoon maisemaas.
Kovin ajankohtaiselta tuntuu tämä Aaro Hellaakosken runo, joka löytyy teoksesta Runot 1916-1928 (SKS 1997).
Kirjallisuudentutkija Sakari Katajamäki kirjoittaa artikkelissaan "Runouden kieltoilmaukset ja kuvallisuuden paradoksi" Hellaakosken runosta seuraavaa:
Lukiessamme runon alkusäkeitä voimme nähdä mielessämme puita ja pensaita, mutta verbaalinen metsuri Et [...] tulee sahoineen ja vesureineen kaatamaan ne pois jättäen vain kuloruohoa kallionkoloihin.
Näin ne maisemat kolkkoutuvat joskus runoudessakin...
(Kiinnostuneille tiedoksi: Katajamäen artikkeli löytyy teoksesta Kirjallisuus, kieli ja kognitio, toim. Katriina Kajannes & Leena Kirstinä; Yliopistopaino 2000).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti